Leidit kentällä

Keskisuomalaisessa jalkapalloilussa ja erotuomaritoiminnassa jo pitkään mukana olleet Johanna Itkonen ja Minka Vekkeli ovat löytäneet oman paikkansa väliin hyvinkin miehisessä maailmassa. Tie on ollut ajoin kivikkoinen, mutta aina myös antoisa. Pupillissa 1/2018 julkaistussa artikkelissa Itkonen ja Vekkeli kertovat urastaan.

Naisia jalkapalloerotuomareista – tai erotuomareista nyt ylipäänsä – on edelleen hyvin pieni osa. Keski-Suomi ei muodosta tässä poikkeusta; Jyväskylässä voi paikkakunnan asukasrakenteen ja suuren opiskelijayhteisön myötä katsoa naisia olevan mukana toiminnassa jopa poikkeuksellisen vähän.

Johanna Itkonen, 33, ja Minka Vekkeli, 25, ovat kuitenkin olleet poikkeuksia tähän sääntöön. Molemmat ovat olleet mukana erotuomaritoiminnassa nuorehkosta iästään huolimatta jo pitkään – jo niin pitkään, että molemmille on ehtinyt tulemaan jo ns. mitta täyteen; Itkonen lopetti ”toistaiseksi lopullisesti” erotuomaroinnin muutama vuosi sitten ja Vekkelikin piti kahden vuoden sapattivapaan, mutta on tehnyt taas vahvan paluun harrastuksen pariin.

– Suomeen palattuani puntaroin aikani, jatkanko tuomarointia. Vastaanotto on kuitenkin ollut jälleen hyvä, ja kun kerhon ja liitonkin puolelta on luvattu tukea ja näytetty vihreää valoa, niin miksenpä olisi jatkanut. Liitosta todettiin, että minut kyllä muistetaan, ja olenkin nyt mukana naisten liigaringissä hieman ns. spesiaalitapauksena. Itse olen asettanut tavoitteeksi kv-kentät kaudelle 2020, Vekkeli paljastaa.

 

Pelaamista vaikea yhdistää tuomarointiin

 

Itkonen ja Vekkeli aloittivat erotuomaroinnin hyvin varhaisessa iässä.

– Olin peruskurssilla 15-vuotiaana, eli C-tyttönä, jolloin nykyäänkin käydään usein pelinohjaajakurssi. KIHU:n auditoriossa meitä oli muitakin tyttöjä samasta joukkueesta. Pelasin itse hyvin pitkään, 25-vuotiaaksi saakka, ja pidin välillä hieman taukoakin erotuomaroinnista, koska molempia oli mahdoton yhdistää, Itkonen kertoo taustoistaan.

Päätös erotuomariksi ryhtymisestä syntyi sekin tavallaan peliura edellä.

– Pystyin näin pelaajana tekemään paremmin erilaisia tihutöitä! Taisin olla siitä pelaajapiireissä jopa kuuluisa, Itkonen nauraa.

– Niin olit, Vekkeli vahvistaa.

– Pelasin itse B-juniori-ikäiseksi saakka, mutta kun siinä tie korkeammalle nousi pystyyn, niin kokeilin erotuomarointia. Huomasin pian, että erotuomarina sai itse vapaammin päättää, mitä tekee ja miten harjoittelee. Erotuomarina pääsi myös ”pomottamaan”, joka ilmeisesti sopii luonteelleni.

– Ja olihan siinä alussa myös raha motivaattorina. Joku 250 euroa jostain Kokkola Cupista oli 14-vuotiaalle iso raha. Toki pian huomasi, että on tässä paljon muitakin hyviä puolia, Vekkeli muistelee.

 

Kaksi tuntia kentän laidalla

 

Ensikokemukset harrastuksen parista olivat molemmille karuja.

– Ne olivat aivan katastrofeja! Muistan, kuinka Halssilan hiekkakentän pelissä olin vielä siirtämässä muuria, kun pelaaja jo potkaisi pallon maaliin – enkä jostain syystä vetänyt tilannetta takaisin, vaan hyväksyin maalin! Se huudon määrä on jäänyt ikuisesti mieleen. Mutta virheistä oppii, Itkonen kertoo.

– Itselläni olivat ensimmäiset koulutuspelit Jyväskylä Cupissa. Ekan pelin jälkeen ilmoitin, ettei tämä ole minun juttu ja voisiko joku muu hoitaa toisen pelin. Niemelän Markku ilmoitti kuitenkin, ettei käy! Toinen peli menikin sitten paremmin. Ensimmäisessä ison kentän pelissäni puolestaan vihelsin tolpasta kimmonneen pallon maaliksi, enkä oikein tiennyt mitä sen jälkeen olisin tehnyt, joten vain hyväksyin maalin. Pelin jälkeen ilmoitin jo toisen kerran, että nyt riitti, en ryhdy enää edes koittamaan; eihän kukaan muu tee tuollaisia virheitä! Laahasen Peten kanssa istuttiin sitten kaksi tuntia kentän laidalla, enkä enää edes muista, mitä hän minulle sanoi, mutta sai kuitenkin ylipuhuttua jatkamaan.

– Että eihän se ensimmäinen kesä ihan putkeen mennyt, Vekkeli nauraa.

Molempien naisten erotuomariura eteni alkukommellusten jälkeen varsin vinhasti aina liigaan saakka, jossa Itkonen nähtiin enemmän avustavana ja Vekkeli pillin varressa.

– Itselleni avustavana toimiminen oli aina jostain syystä luontevampaa, Itkonen miettii.

Vekkeli pääsi aina kansainvälisille kentille saakka.

– Sain ja opin ottamaan vastaan nopeasti palautetta. Kuuntelin, mitä minulle sanottiin ja kehityin tuomarina. Pääsin siihen rumbaan nopeasti mukaan: jo toisena kesänä olin Pohjola Cupissa, sieltä sitten liiton kursseille ja pian olikin edessä jo ensimmäiset Naisten Liigaan pelit. Sisäinen motivaatio kasvoi nopeasti, kun tuli isoja pelejä, Vekkeli kertoo.

 

Rajaheitotkin väärään suuntaan!

 

Mutta jos oli kehitys nopeaa, niin nopeasti tuli myös seinä vastaan ja mitta täyteen.

– Minulla tuli stoppi siihen kentän laidalta huutamiseen! Vaikka olin ollut jo useamman vuoden Kolmosta myöten tuomarina, niin oli silti aivan sama missä oltiin ja kenen kanssa, niin toiminta oli kentän laidalla aivan järkyttävää. Kerrankin Kangasniemellä jo kentälle kävellessä kuulin, kun laidalta huudettiin: ”Ossaakos sinä tyttö mittää?!”.

– Lopulta minua jo harmitti laittaa tuomaripaita päälle. Totesin, ettei minun tarvitse tätä enää kuunnella ja päätin, ettei minun ole järkeväkään viedä omaa huonoa oloani sinne kentälle.  Voin aivan hyvin toimia jalkapallossa muissa tehtävissä, Itkonen purkautuu.

Vekkeli kertoo väsähtäneensä liigavuosien yksinäiseen matkustamiseen.

– Aluksi oli hienoa ja jännää mennä jonnekin Turkuun ja olla Börssissä yötä, mutta pian siitäkin glamour hävisi. Kaikki viikonloput menivät jossain Porissa ja Kokkolassa, jonne sai matkata yksin, kun Johannakin lopetti ja Saija Miettinen, Maria Antikainen ja Anna Lee muuttivat pois Jyväskylästä. Turkulaisilla ja helsinkiläisillä on omat kolmikkonsa, mutta me maakuntien tuomarit ollaan lähinnä yksittäisiä tekijöitä. Vertaistukea ei niin löydy.

– Törmäsin myös siihen, että muutaman vuoden jälkeen tietyillä paikkakunnilla oli minua kohtaan selkeä ennakkoasenne. Tiesi jo ennen peliä, että tästä tulee hankalaa, kun sivurajaheittojen suuntiakaan ei hyväksytty. Palloliiton suunnastakaan ei tuntunut apua saavan, vaan asiasta puhuttaessa asenne tuntui lähinnä olevan, että on oma vikani, jos en tule ihmisten kanssa toimeen. Toki oli sitten myös paikkakuntia, jossa tyylistäni pidettiin.

– 23-vuotiaana tiesin, ettei minulla isommille kv-kentille olisi asiaa vielä pariin vuoteen. Lopulta ei ollutkaan vaikea päätös pitää paria vuotta taukoa ja lähteä Australiaan, Vekkeli toteaa.

Itkonen ja Vekkeli korostavat yhteisöllisyyden ja vertaistuen merkitystä tuomaritoiminnassa.

– Harmi, että sellainen yhteisöllisyys on ollut vähenemään päin myös täällä Keski-Suomessa. Enää ei edes jäädä pelejä käymään läpi; tuomaroidaan vaan pelit ja lähdetään kotiin. Se on huono juttu ihan oppimisenkin kannalta, kaksikko vinkkaa.

 

”Tytöt tulivat  itkien kentältä”

 

Itkonen ja Vekkeli peräänkuuluttavat koko jalkapalloyhteisöltä huomaavaisempaa ja armeliaisempaa vastaanottoa erityisesti aloitteleville tuomareille.

– Laitoimme tuossa juuri nuoria tuomareita ensimmäisiin peleihin Jyväskylä Cupiin ja se oli meiltä virhe. Palaute kentän laidalta oli sellaista, että tytöt tulivat itkien pois. Tuomareille ei anneta samanlaista mahdollisuutta virheisiin kuin pelaajille, Itkonen miettii.

– Pojille ja miehille tuntuu olevan jo kurssille mennessä selkeämpi kuva siitä, mitä tuomari tekee. Pojat näkevät tuomarin varmaankin helpommin ihmisenä, Vekkeli epäilee.

Negatiivisistakin kokemuksista huolimatta kaksikko korostaa harrastuksen hienoja puolia – onhan tuomaroinnissa aina omat hauskatkin puolensa.

– Vanhempien tuomarikollegoiden kautta on nähnyt elämää aivan eri kantilta. Tietynlaista rämäpäisyyttä ja heittäytymistä tämä harrastus tytöiltä ja naisilta vaatii, sillä onhan tämä varsin miehinen maailma, Vekkeli ja Itkonen toteavat.

 

Tytöttely tuttua, ahdistelu ei

 

Seksuaalista ahdistelua vastustava Me Too -kampanja on ravistellut maailmaa viimeisen vuoden aikana. Osattomaksi Hollywoodista liikkeelle lähteneestä tapahtumista eivät ole jääneet suomalaiset urheilupiiritkään.

Johanna Itkonen ja Minka Vekkeli eivät ole kokeneet seksuaalista ahdistelua. Muutamia epämukavia tilanteita ja yleistä tytöttelyä sen sijaan kyllä.

– Kerran pukukopissa tuli jossain määrin ahdistava ja epämiellyttävä olo, kun tuomarikollega heitti itsensä pelin jälkeen munasilleen. Meillä ehti tilanteessa olla myös katsekontakti, jonka jälkeen poistuin tilanteesta. Paikalla oli myös muita tuomareita ja tarkkailija, mutta oli se silti häneltä idioottimainen teko ja hän pyysikin sitä myöhemmin anteeksi. Olimme olleet reissussa jo koko päivän, ja hän sanoikin, ettei osannut ajatella minua enää sen kummemmin miehenä kuin naisenakaan. Se oli typerää käytöstä, mutta häneltä puhtaasti inhimillinen virhe, Vekkeli kertoo.

– Itselläni ei ole tullut koskaan sellaista fiilistä, että onkohan tässä nyt jotain seksuaaliseen ahdisteluun viittaavaa. Minä olen tietysti ammatiltanikin lähihoitaja, joten en kovin vähästä hätkähdä. Ymmärrän kyllä, että joku saattaa kokea tilanteen ahdistavaksi, erityisesti jos ei anneta mahdollisuutta poistua tilanteesta, Itkonen puolestaan toteaa.

Erotuomarimaailma on pukukoppeineen ja saunailtoineen miehinen maailma. Sen ovat Itkonen ja Vekkelikin saaneet havaita monet kerrat.

– Me ollaan molemmat varmaan sen verran rämäpäisiä, ettemme mistään läpän heitosta loukkaannu. Ei tuolla saunailloissa kukaan ole iholle tullut, kaksikko toteaa.

Tytöttelyyn molemmat kertovat kylläkin törmänneensä uransa eri vaiheissa.

– Mutta niinhän tuota törmää työelämässäkin. Koen itseni kuitenkin tytöksi ja nuoreksi, joten en siitä osaa loukkaantua sielläkään, Vekkeli toteaa.